Olipa kerran pieni poika nimeltään Adam. Adam oli kaksi vuotta vanha, ja hänellä oli pellavanvaaleat hiukset, jotka kimaltelivat auringossa kuin hienoin hiekkapöly. Hänen suuret, ruiskaunokinsiniset silmänsä olivat aina valmiina tutkimaan maailmaa – varsinkin jos se liittyi koneisiin, lentokoneisiin tai kaivinkoneisiin. Ja uskotko, Adamilla oli jotain aivan erityistä: Suuri Sininen Kaivinkone.
Eräänä lämpimänä iltapäivänä Adam astui hiekkalaatikolleen. Hänen lenkkariensa pohjat välähtivät iloisesti joka askeleella: vilk-vilk-vilk! Hiekkalaatikko oli Adamille kuin valtava, kultainen autiomaa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja. Mutta tänään Adam ei halunnutkaan rakentaa vain suurta torni. Hän huomasi jotain pientä liikkuvan hiekassa. Katso tarkkaan! Näetkö sinäkin ne? Pienen pienet muurahaiset marssivat peräkkäin kuin musta helminauha. ”Vau”, Adam kuiskasi ja kumartui lähemmäs.
Muurahaiset olivat ahkeria. Ne kantoivat leivänmuruja ja pieniä tikkuja kuin ne olisivat maailman kalleimpia aarteita. Mutta voi ei! Tuuli alkoi puhaltaa – vuhuuh! – ja hiekka vyöryi pienten työläisten päälle. Ja sitten, suuri vaahteranlehti putosi kuin jättiläismäinen peitto suoraan niiden polulle. Adam tiesi, että hänen oli autettava. Hän ei voinut antaa pienten ystäviensä joutua pulaan. ”Älä huoli”, Adam sanoi hiljaa. ”Me autamme. Tule, Sininen!”
Alkoi suuri urakka. Adam tarttui Suuren Sinisen Kaivinkoneen vipuihin. Vroom-vroom! Koneen metallinen kauha iskeytyi hiekkaan: kroush-kroush! Adam ei kuitenkaan raivannut tietä ronskisti, vaan hän käytti konettaan varovasti, melkein kuin hän olisi silittänyt hiekkaa. Hänen tehtävänsä oli rakentaa ’Suuri Pesäsuoja’. Ensin hän kaivoi vallihautoja, jotka ohjasivat tuulen pois muurahaisten polulta. Sitten hän nosti kauhalla hienoa hiekkaa ja rakensi tukevat seinät kolat-kolat!
Yhtäkkiä puutarhaletku alkoi tiputtaa vettä – tip, tap, tip – ja hiekkalaatikolle syntyi pieni joki. Se uhkasi hukuttaa muurahaisten kodin! Adam joutui miettimään kuin oikea insinööri. ”Puf!” hän sanoi ja rakensi nopeasti padon keltaisista hiekkakakuista. Hän huomasi, että muurahaiset eivät pelänneet. Ne jatkoivat työtään yhdessä, tuntosarvet heiluen. Ne kertoivat toisilleen asioita: ”Täältä pääsee! Auta tässä!” Adam oppi sinä päivänä tärkeän asian: vaikka on pieni, voi saada suuria aikaan, kun tekee yhteistyötä.
Viimeiseksi Adam tarvitsi katon. Hän etsi nurmikolta kaikkein komeimman ja suurimman männynkävyn. Se oli täydellinen! Hän asetti sen varovasti muurahaiskolonian sisäänkäynnin yläpuolelle. Naps! Se istui paikoillaan kuin linnan kruunu. Nyt muurahaisilla oli turvallista ja lämmin olo.
Aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi. Adam istui hiekkalaatikon reunalla aivan hiljaa. ”Sshhh”, hän sanoi ja oli paikallaan kuin patsas. Silloin se tapahtui. Suuri muurahaiskuningatar astui esiin uudesta, suojatusta ovesta. Se pysähtyi hetkeksi, heilautti tuntosarviaan kohti Adamia ja hänen Sinistä Kaivinkonettaan, aivan kuin se olisi sanonut: ”Kiitos, iso ystävä.”
Adam hymyili niin, että hänen pyöreät omenaposkensa nousivat ylös asti. Hän tunsi itsensä suureksi ja vahvaksi, mutta ei siksi, että hän oli rakentanut jotain korkeaa, vaan siksi, että hän oli suojellut jotain pientä. Kun äiti kutsui sisälle, Adam nousi, ja hänen kenkänsä vilkkuivat vielä kerran kotiin päin: vilk-vilk. Ja niin hiekkalaatikolla vallitsi rauha, pienten työläisten unelmien valtakunnassa. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.