Olipa kerran pieni poika nimeltään Adam. Adamilla oli pellavanvaaleat, lähes valkoiset hiukset, jotka kimaltelivat auringossa, ja silmät niin kirkkaan siniset kuin kesäinen aamu. Adamilla oli kaksi vuotta ikää, mutta hän tunsi olevansa maailman tärkein työmies. Tiedätkö miksi? Koska Adam rakasti koneita. Hän rakasti sellaista ääntä kuin 'Vrrr-mmm' ja 'Brrum-brrum', ja hänen taskunsa olivat aina täynnä pieniä autoja.
Eräänä lämpimänä iltapäivänä Adam seisoi valtavan suuren, kultaisen hiekkarannan reunalla. Meren aallot sanoivat 'loiske-loiske', ja tuuli puhalsi kovaa – ehkä vähän liiankin kovaa. Adamilla oli mukanaan rakas nosturinsa, mutta hiekkaranta tuntui niin isolta ja tuuli niin voimakkaalta, että Adamin pieni vatsa tuntui kireältä palloilta. Tiedätkö sen tunteen, kun kaikki tuntuu hieman liian suurelta?
Yhtäkkiä hiekan alta alkoi kuulua pehmeää hyrinää. 'Hymmm-mmm.' Se ei ollut pelottava ääni, vaan sellainen ystävällinen, kuin nukkuva kissa tai kaukainen lentokone. Hiekasta nousi esiin valtava, kiiltävän sininen kaivinkone. Sen nimi oli Sininen. Sininen ei ollut mikä tahansa kone; se liikkui sulavasti kuin tanssija ja sen kauha loisti auringossa. 'Tervehdys, Adam', Sininen tuntui sanovan pehmeällä moottorinäänellään. 'Rakennetaanko jotain sellaista, joka ei ikinä kaadu?'
Adam nyökkäsi innoissaan, ja hänen lenkkarinsa välähtivät valoa. Ensimmäiseksi he alkoivat rakentaa matalaa muuria. Mutta apua! Suuri tuulenvire sanoi 'Puh!' ja hiekka lensi Adamin silmille. Adamia harmitti, ja hän alkoi puristaa nosturiaan kovasti. Silloin Sininen pysähtyi. Se nosti pitkän puominsa korkealle ja sanoi: 'Adam, nyt rakennetaan ensimmäinen torni. Sen nimi on Ilmapallotorni. Katsopa minun hydraulic-varsiani.' Sininen veti syvään henkeä – 'Suhhh' – ja sen runko nousi ylös. Sitten se puhalsi hitaasti ulos – 'Fiuuu' – ja laskeutui takaisin. 'Kokeile sinäkin, Adam. Vedä henkeä niin, että vatsasi on kuin iso, pyöreä pallo. Ja sitten päästä ilma pois kuin hiljainen suhina.' Adam kokeili. Sisään... ja ulos. 'Fiuuu.' Kas vain, hiekka silmissä ei tuntunutkaan enää niin pahalta.
Sitten he jatkoivat. Sininen kaivoi syvän kuopan ja Adam auttoi pienellä lapiollaan. 'Bum, bum, kaivetaan vaan!' he lauloivat. Mutta sitten tuli uusi pulma. Valtava aalto tuli liian lähelle ja kasteli hiekkalinnan nurkan. 'Loish!' sanoi vesi. Adam tunsi, kuinka kiukku alkoi kuplia hänen varpaissaan asti. Mutta Sininen ei hätääntynyt. Se kääntyi hitaasti ja sanoi: 'Nyt on Meritorneen aika. Kuuntele merta, Adam. Se ei kiirehdi. Hengitä sisään, kun aalto tulee, ja hengitä ulos, kun se menee pois.' Adam sulki silmänsä. 'Suhhh' sanoi meri, ja Adam hengitti sisään. 'Loisk' sanoi meri, ja Adam antoi ilman tulla ulos. Hänen kiukkunsa suli pois kuin sokeri veteen. Hän oli rauhallinen kuin tyyni poukama.
Työ jatkui, ja linnasta tuli upea. Siinä oli viisi valtavaa tornia, ja jokainen niistä oli tehty rauhallisin ottein. Adam huomasi, että aina kun jokin meni vikaan – vaikkapa hiekkakakku mureni 'Puf!' – hän muisti Sinisen opit. Hän ei ollut enää pieni ja hätääntynyt poika, vaan mestarirakentaja, joka hallitsi omat tunteensa. Hänen vilkkuvat kenkänsä sykkivät nyt pehmeää, tasaista valoa samaan tahtiin kuin hän hengitti.
Aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi kuin hattara. Hiekkalinna seisoi tukevana ja kauniina. Sininen kaivinkone päästi pienen, ylpeän 'Tööt-tööt' -äänen. Se alkoi hiljaa pienentyä ja pienentyä, kunnes se oli juuri Adamin käteen sopiva lelu. Adam otti Sinisen syliinsä, puristi nosturiaan toisessa kädessä ja istui rattaisiin.
Kotimatkalla Adam ei enää pelännyt tuulta tai meren suuruutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja levolliseksi. Kun äiti peitteli Adamin pehmeään sänkyyn, Adamin hengitys kulki tasaisesti: sisään ja ulos, ylös ja alas, aivan kuin pienen, rauhallisen sinisen koneen moottori. Ja niin Adam nukahti, nähden unta kultaisista hiekkalinnoista ja taianomaisista kaivinkoneista. Ja niin kaikki kääntyi juuri parhain päin.