Oletko koskaan miettinyt, miltä auringonvalo maistuu? Ei, en tarkoita jäätelöä aurinkoisena päivänä, vaan itse valoa. Barnaby, pieni puutarhakeiju, jolla oli lehmuksenlehden muotoiset siivet ja sammalenvihreä pörrötukka, mietti tätä aivan koko ajan. Kun muut keijut torkkuivat päiväunilla unikon terälehtien välissä, Barnaby istui raparperinlehden alla ja raapi päätään.
”Miten ihmeessä se tapahtuu?” hän pörisi itsekseen. ”Valo osuu kukkaan, ja hups – kukka saa voimaa kasvaa! Se on kuin taikuutta, mutta minäpä uskon, että se on myös tiedettä.” Barnaby oli nimittäin päättänyt rakentaa puutarhan ensimmäisen hiukkaskiihdyttimen. Hän kutsui sitä nimellä ”Spektri-Suhina”.
Mutta miten rakennetaan hiukkaskiihdytin, jos on vain neljän tuuman pituinen ja asuu marjapuskien katveessa? Tarvitaan tietenkin parhaita mahdollisia materiaaleja! Barnaby veti jalkaansa pehmeät käärmeennahkasaappaat ja lähti keräämään tarvikkeita. Hän löysi täydellisen pyöreitä aamukastepisaroita linsseiksi, onttoja tammenterhoja tyhjiökammioiksi ja hohtavaa hämähäkinseittiä, jolla kiinnittää kaikki yhteen.
”Naps! Klik-klak!” Barnaby ahersi raparperinlehden alla. Professor Pip, iäkäs ja hieman juro etana, lipui hitaasti ohi. ”Barnaby, poikaseni, miksi sinä asennat tammenterhoja peräkkäin?” Pip kysyi ja mutusti salaatinlehteä. ”Eikö olisi helpompaa vain nauttia auringosta?” Barnabyn kultaiset pisamat alkoivat hehkua innosta. ”Tämä ei ole vain tammenterho, professori! Tämä on suurteho-kiihdytin! Aion nähdä, miten auringonvalo muuttuu sokeriksi!”
Työ oli tarkkaa. Barnabyn piti hakea ”Raskasta Kastetta” Varjoisista Sanikkaisista, sillä tavallinen kaste haihtui liian nopeasti. Hän viritti hämähäkinseitit millintarkasti. Sitten koitti suuri hetki. Barnaby suuntasi ensimmäisen kastepisaralinssin kohti kirkasta auringonsädettä. ”Nyt, Spectri-Suhina, näytä voimasi!” sanoi Barnaby ja veti vipuna toimivasta voikukan varresta.
Mutta juuri silloin – SURRRR! – kimalainen nimeltä Pörrö lensi ohi aivan liian läheltä. Sen siipien humina täräytti koko laitteistoa. Viuuh! Tsädäm! Kastepisarat heilahtivat pois paikoiltaan, ja auringonvalo ei vain nopeutunutkaan, vaan se hajosi miljoonaksi kurittomaksi sateenkaarenpätkäksi. ”Voi ei!” Barnaby hihkaisi.
Valo ei ollut enää tavallista valoa. Se alkoi muuttaa kaikkea mihin se koski: voikukat alkoivat hohtaa neonpinkkinä ja liljat loistivat niin kirkkaasti, etteivät ne saaneet nukuttua. Koko puutarha näytti muuttuvan valtavaksi, sykkiväksi karkkimaaksi! ”Tämä on liikaa tiedettä kerralla!” huusi professori Pip, joka oli nyt muuttunut sateenkaarenväriseksi.
Barnaby huomasi, että hän oli yrittänyt pakottaa valon liikkumaan, vaikka valo tykkäsi virrata. Hän muisti, miten kukat huojuivat tuulessa. Hän sulki silmänsä ja alkoi hyräillä matalaa, rytmistä laulua – samaa tahtia, jolla puutarha hengitti. ”Hum-mm, hum-mm…” Hiljaa, hyvin hiljaa, hän alkoi siirtää kastepisaroita takaisin paikallaan musiikin tahdissa.
Ja silloin se tapahtui. Barnaby näki sen! Kastepisaroiden läpi hän näki mikroskooppisen pienen tanssin. Valohiukkaset eivät vain törmänneet kukkaseen; ne liittyivät sen kanssa valssiin. Hän näki, kuinka valo muuttui kultaiseksi nektaripölyksi, joka virtasi kukan suoniin kuin nestemäinen nauru. Se ei vaatinutkaan suurta pamausta, vaan pehmeän tasapainon.
Spektri-Suhina lakkasi rätisemästä ja alkoi sen sijaan tuottaa lempeää, hohtavaa usvaa. Se leijui puutarhan yllä ja ruokki jokaista lehteä ja terälehteä juuri sopivalla tavalla. Neonvärit himmenivät takaisin luonnollisen kauniiksi, ja liljat huokaisivat tyytyväisinä.
Illalla, kun aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan oranssiksi, Barnaby kutsui kaikki keijut ja ötökät koolle. Hän selitti heille, ettei luonto ja tiede ole kaksi eri asiaa – ne ovat samaa suurta ihmettä. Hän kertoi fotoneista ja klorofyllistä kastepisaroiden ja tammenterhojen kielellä. Jopa professori Pip myönsi, että ehkä tiede on melkein yhtä hyvää kuin mehukas salaatti.
Barnaby istahti tammenterhokiihdyttimensä viereen, risti kaksi pientä käärmeennahkasaapas-jalkaansa ja katseli, kuinka puutarha nukahti. Hän tiesi nyt, miten aurinko maistui, ja se oli makeampaa kuin mikään karkki. Ja niin siinä kävi, että kaikki kääntyi parhain päin, ja tästä lähtien jokainen kastepisara puutarhassa muistutti Barnabya siitä suurenmoisesta tanssista, jota aurinko ja kukat tanssivat joka ikinen päivä.