Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu puutarhan suurten lehtien alla, siellä missä kastehelmet näyttävät valtavilta kristallipalloilta? Siellä sijaitsee Juuren ja lehden akatemia, ja siellä asuu muuan pieni puutarhakeiju nimeltään Barnaby. Barnaby on pieni, vain neljän tuuman mittainen, ja hänellä on kauniit siivet, jotka näyttävät aivan jalavan lehdiltä. Hips! Barnaby tykkää hyppiä kukasta toiseen pehmeissä käärmeennahkasaappaissaan.
Eräänä aurinkoisena aamuna luokassa oli suuri jännitys. Opettaja Karviainen, vanha ja rauhallinen keiju, jonka parta näytti pehmeältä harmaalta jäkälältä, taputti käsiään yhteen. ”Tänään, ystävät hyvät, rakennamme jotain aivan erityistä”, hän sanoi pehmeällä äänellään. ”Rakennamme Ystävyyden majan! Mutta se ei ole mikä tahansa maja. Se vaatii meiltä jokaiselta kaikkein kauneimman muistomme kiltteydestä.”
Barnaby tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Hänen pussukan-muotoinen terhonsa heilui vyötäröllä, kun hän mietti: ”Onko minun kiltteysmuistoni tarpeeksi suuri? Muiden tarinat ovat varmasti hurjan hienoja!”
Lapset, tiedättekö mitä tapahtui seuraavaksi? No, rakennustyöt alkoivat tietysti! Keijuluokka pörräsi ympäriinsä. Zipp! Zipp! Finola Nopealiikkeinen kantoi pajunoksia ja Pip Kivikerääjä raahasi puleerattuja pikkukiviä. Tink! Tink! kivet kolahtivat maahan. Mutta pian alkoi kuulua sellaista ääntä, jota ystävyysmajan luona ei pitäisi kuulua.
”Minä haluan tästä majasta pelkästään korkean!” huusi Finola. ”Mutta leveä on parempi, siihen mahtuu enemmän kiviä!” väitti Pip. Äkkiä hieno hämähäkinseitti, jolla he yrittivät sitoa oksia yhteen, muuttui harmaaksi ja sameaksi. Puf! Se menetti hohtonsa. Kun keijut kiistelivät, majan osat eivät pysyneetkään kiinni. Sitten tuli suuri tuulenpuuska – fvuit! – ja koko hieno hökötys alkoi vaappua ja huojua.
Barnaby katsoi ystäviään ja ymmärsi jotain tärkeää. ”Seis!” hän hihkaisi ja kohotti pienen kätensä. ”Me rakennamme vain seiniä, mutta unohdamme liiman. Kiltti puhe ja tarinat ovat se liima, joka pitää tämän pystyssä!”
Muut keijut hiljenivät. Barnaby astui majan keskelle. Hänen meripihkanväriset silmänsä loistivat. ”Minä aloitan”, hän sanoi hiljaa. ”Eräänä kuumana päivänä näin pienen vaeltajakuoriaisen. Se oli niin väsynyt, ettei jaksanut enää kävellä paahteessa. Minä en tehnyt mitään suurta, mutta pidin suurta varjolehteä sen yllä puoli tuntia, kunnes se jaksoi taas jatkaa matkaansa. Se tuntui hyvältä molempien sydämessä.”
Sillä hetkellä tapahtui jotain taianomaista. Barnabyn siivet välkähtivät kirkkaan vihreinä, ja yksi majan seinistä alkoi hehkua lämmintä kultaista valoa. Se ei ollut enää vain oksia, se oli elävää kiltteyttä!
Arvaatko, mitä luokkakaverit tekivät? He innostuivat! Finola kertoi, kuinka hän oli auttanut perhosta, jonka siipi oli tarttunut takiaiseen. Šup! Toinen seinä alkoi hehkua. Pip taas muisti päivän, jolloin hän antoi viimeisen herkkukastehelmensä ystävälle, jolla oli kova nälkä. Majan sisällä alkoi tuoksua apilalta ja onnelta.
Mitä enemmän he jakoivat muistoja, sitä vahvemmaksi maja muuttui. Tuuli yritti vielä puhaltaa, mutta maja ei hievahtanutkaan. Se oli nyt tehty tarinoista, lempeydestä ja toisten huomioon ottamisesta. Opettaja Karviainen hymyili niin leveästi, että hänen sammalenvihreät hiuksensa melkein nousivat pystyyn.
Lopulta Ystävyyden maja oli valmis. Se ei näyttänyt vain majalta, se näytti loistavalta tähdeltä keskellä metsän siimeksessä. Barnaby istui ystäviensä kanssa majan suojassa ja tunsi olonsa kotoisaksi. Hän ymmärsi, ettei kiltteyden tarvitse olla valtavan suurta – riittää, kun se on aitoa, kuten pieni varjo väsyneelle kuoriaiselle.
Ja niin, siitä päivästä lähtien jokainen, joka astui majaan, tunsi itsensä rakastetuksi. Ja kas niin, juuri sillä tavalla kaikki kääntyi parhain päin.