Museon ovet olivat lukossa ja valot oli sammutettu. Zog puristi nahkalaukkuaan ja vapisi niin, että hänen oranssit sarvensa heiluivat. Hänen mielestään kiviset patsaat näyttivät varjoissa pelottavilta jättiläisiltä. Pip sytytti pienen messinkisen lyhtynsä, ja sen pehmeä hehku valaisi hänen vaaleansinisen yöpaitansa. Pip otti Zogia isosta kynnestä kiinni ja sanoi lempeästi, että varjot olivat vain vanhoja tarinoita, jotka nukkuivat yöllä. Kiki taas korjasi uimalasejaan innosta hihkuen.
He hiipivät hiljaa Egyptin osaston halki, missä Pipin lyhty heijastui lasikaapeista. Zog katseli varpaitaan ja kultaista rengasta nilkassaan, yrittäen olla katsomatta pimeisiin kulmiin. Yhtäkkiä Kiki pysähtyi ja osoitti tyhjää jalustaa. Kultainen kruunu, museon arvokkain aarre, oli kadonnut! Vain tyhjä samettityyny nökötti paikoillaan. Kiki veti keltaisen raitapyyhkeen tiukemmin kaulansa ympärille. Joku oli ottanut sen, ja heidän täytyi löytää se ennen aamua.
Lattialta kuului omituista rapinaa. Pip nosti lyhtynsä korkealle, ja valokeila osui johonkin vilkkaaseen. Se oli pörröhäntäinen orava, joka yritti epätoivoisesti kaivaa jotakin suuren kivisen arkun alta. Orava, jonka annoimme nimeksi Nopsa, näytti hyvin häpeissään. Hän selitti nopeasti piipaten, että hän oli vain etsinyt piilottamiaan pähkinöitä, mutta oli vahingossa tönäissyt kruunun syvälle painavan kivipaaden alle. Nopsa oli kovin pieni ja hätääntynyt.
Kruunu kimalteli kaukana pimeässä raossa, jonne kukaan ei ylettynyt. Zog perääntyi askeleen, sillä arkun takana oleva varjo näytti valtavalta suulta. Pip asetti kätensä Zogin mintunväriselle vatsalle ja muistutti, että he olivat täällä yhdessä. Kiki veti uimalasit silmilleen ja kurkisti kapeaan rakoon. Hän näki kruunun, mutta se oli aivan liian syvällä. Tarvittiin jotakin voimakasta siirtämään raskasta kiveä, jotta kruunu saataisiin takaisin turvaan.
Zog nielaisi ja katsoi pieniä ystäviään. Pipin lyhty valaisi Zogin meripihkanväriset silmät, jotka kostuivat jännityksestä. Kiki sanoi, että Zog oli heidän ryhmänsä vahvin ja rohkein lohikäärme. Zog tiesi, ettei kukaan muu pystyisi siirtämään valtavaa kiveä. Hän otti syvään henkeä, astui pimeään varjoon ja tunsi Pipin lämpimän valon selässään. Hän ei enää katsonut hirviöitä, vaan ystäviään, jotka uskoivat häneen täysin.
Zog asetti leveän kuononsa ja vahvat olkapäänsä kiveä vasten. Hän ponnisti kaikilla voimillaan, ja hänen sydänkuvioiset suomunsa kimaltivat hienosta. Kivi narahti ja liikahti juuri sen verran, että Kiki pääsi livahtamaan väliin. Kiki nappasi kultaisen kruunun taitavasti ja hyppäsi takaisin ystäviensä luokse. Zog päästi irti ja huokaisi helpotuksesta. Pimeys ei ollutkaan syönyt häntä, ja hän oli onnistunut auttamaan ystäviään tärkeässä tehtävässä.
He kantoivat kruunun takaisin sen omalle paikalleen lasikaappiin. Pip auttoi asettelemaan sen suoraan samettityynylle. Nopsa-orava lupasi vastaisuudessa etsiä pähkinöitä vain puistoalueelta ja kiitti heitä tuhannesti. Museo ei tuntunut enää lainkaan pelottavalta, vaan ystävälliseltä paikalta, joka oli täynnä muistoja ja seikkailuja. Zogin pienet siivet värähtivät ilosta, ja hän tunsi itsensä todelliseksi sankariksi. He olivat selvinneet yöstä museossa ja pelastaneet historian.
Lopulta kolmikko istui lasikaapin ääressä Pipin lyhdyn loisteessa. He katselivat lasista heijastuvia kasvojaan: pienen hiiren, rohkean sammakon ja vahvan lohikäärmeen. Zog ei enää pelännyt, vaan nojasi mukavasti ystäviinsä. Pipin lyhdyn kynttilä paloi rauhallisesti ja loi ympärilleen kultaista valoa, joka teki museon hiljaisuudesta kotoisan. Kaikki oli taas hyvin, ja aamu alkoi hitaasti sarastaa suurten ikkunoiden takana. Museon aarteet olivat turvassa ystävyyden suojassa.