Kaukana täällä, juuri tuon kirkkaimman tähden takana, asui pieni tyttö nimeltään Nova. Nova ei ollut aivan tavallinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat täynnä tuikkivia tähtiä, ja jos katsoit oikein tarkasti, voit nähdä niissä Otavan ja pienen karhun. Hänen mekkonsa taas suhisi kuin yötuuli ja kimmelsi kuin koko maailman hiekkajyvät olisivat olleet timantteja. Nova oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri ja täynnä rohkeutta.
Eräänä iltana, kun kuu loisti pyöreänä kuin jättimäinen juusto, kuului valtava – Suihk! – ja sitten perään pehmeä – Muks! – Nova ryntäsi katsomaan. Kuun sokerisesta hiekasta tehdyssä kraatterissa värisi jotain pientä ja kirkasta. Se oli Kipuna, pieni tähdenlento, joka oli tipahtanut pois kodistaan. Kipuna oli aivan kalpea ja tärisi pelosta. ”Voi pientä”, Nova kuiskasi ja silitti Kipunaa. ”Oletko sinä eksynyt?”
Kipuna nyökkäsi ja päästi pienen, surullisen pihinän. Sen valo alkoi himmetä, koska se oli niin peloissaan. Nova tiesi heti, mitä piti tehdä. Hänen täytyi viedä Kipuna takaisin Linnunradan kotiin, vaikka matka oli pitkä ja takana häämöttöi musta, suuri avaruus. ”Älä huoli”, Nova sanoi ja otti Kipunaa kädestä. ”Minä olen tässä. Pidetään lujasti kiinni!”
Heidän täytyi kulkea ensin Kuiskaavan Newulan läpi. Siellä avaruuspöly kutitti nenää – Atsii! – ja pimeät varjot tanssivat ympärillä. Novaa vähän pelotti, mutta hän muisti, että hänellä oli salaisuus. Hän ravisti hiuksiaan, ja hups! Tähtikuviot hänen päässään alkoivat loistaa niin kirkkaasti, että kaikki pimeys pakeni kauas pois. ”Katso, Kipuna!” Nova hihitti. ”Minun hiukseni ovat kuin taskulamppu!”
Seuraavaksi heidän edessään olivat Näkymättömät Kuu-tikkaat. Ne olivat korkeat, oi niin korkeat! Nova alkoi kiipeä: kiipeä, kiipeä, kiipeä. Jokaisella askeleella hän sanoi Kipuna-vauvalle: ”Oletpa sinä reipas! Me olemme jo melkein perillä!” Kipuna alkoi taas hehkua vähän kirkkaammin, koska se näki, kuinka rohkea Nova oli. Pienet avaruuspöly-puput katselivat heitä ja keksivät kivan leikin: ne kutittivat Novan varpaita, jotta hän jaksoi kiivetä huipulle asti.
Viimein he seisoivat Linnunradan reunalla. Se oli kuin suuri, kimalteleva joki, joka virtasi täynnä kultaista valoa. Nova nosti Kipunan korkealle ilmaan. ”Nyt, valmiina, yksi, kaksi ja... Hups!” Nova auttoi Kipunan hyppäämään takaisin muiden tähtien joukkoon.
Kipuna syttyi loistamaan kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin! Se pyöri riemusta ympäri ja teki iloisen voltin ilmassa. Kiitokseksi se pudotti Novan hiuksiin pienen, pysyvän timanttitähden, joka ei sammuisi koskaan. Nova hymyili leveästi. Hän oli auttanut ystävän kotiin, vaikka se vaati vähän rohkeutta. Nyt oli aika palata omalle pilvipedille. Ja niin, pehmeän huokauksen saattelemana, Nova nukahti tietäen, että pieninkin meistä voi olla suuri sankari. Ja niin se oli juuri hyvä.