Nova laskeutui hiljaa pilvimeren keskellä leijuvan Obsidiaanitornin murtuneelle pihalle. Hänen hiustensa tähdistöt tuikkivat levottomasti pimeyttä vasten, ja jokainen askel jätti jälkeensä hienon juovan valkoista tähtipölyä. Linna oli aikoinaan ollut valon ja viisauden tyyssija, mutta nyt sen tornit kurkottivat kohti taivasta kuin katkenneet sormet. Nova tiesi, että hänen kotinsa tähdet hiipuivat, ja ainoa toivo niiden pelastamiseksi oli kätketty syvälle tämän aavemaisen raunion sydämeen. Ilma tuntui paksulta ja tuoksui vanhalta pergamentilta ja kylmältä tuhkalta.
Hän astui sisään valtavaan porttikäytävään, jonka yllä roikkui rikkoutuneita kattokruunuja. Kun Nova kulki eteenpäin, hänen kätensä valkoiset geometriset kuviot alkoivat hehkua himmeästi varoittaen häntä jostakin näkymättömästä. Seinillä roikkuvat elävät kuvakudokset heilahtelivat, vaikka tuulta ei ollut. Niiden haalistuneet langat kutoivat tarinoita entisajan loistosta ja äkillisestä petoksesta, joka oli repinyt linnan rauhan rikki. Nova tunsi historian painon harteillaan; se oli raskas kuin rauta, mutta hän puristi kättään vyöllään olevaa pussia vasten ja jatkoi matkaansa.
Kuiskausten käytävässä seinät tuntuivat sulkeutuvan Novan ympärille. Sieltä täältä kuului matalaa murinaa ja menneisyyden kaikuja. Yhtäkkiä käytävän päässä sumu tiivistyi ja muuttui hahmoksi. Se oli Varjovahti, savusta ja muistoista syntynyt olento, jonka silmät hehkuivat kuin hiipuva hiillos. ”Miksi tuot valosi tänne, tähtien tytär?” olento kysyi äänellä, joka kuulosti kivien hankaamiselta toisiaan vasten. ”Tämä paikka kuuluu niille, jotka on unohdettu. Täällä toivo on vain katkeruuden polttoainetta. Käänny takaisin, ennen kuin pimeys nielaisee sinutkin.”
Nova kohotti leukaansa ja katsoi suoraan olennon hehkuviin silmiin. ”En etsi sotaa, vaan Chronos-avainta”, hän vastasi rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löi tiheään. Varjovahti naurahti kolkosti ja muutti muotoaan, muuttuen jättimäiseksi varjoksi, joka peitti kaiken valon. ”Avain ei ole tarkoitettu viattomille. Se on taottu surusta ja lukittu katkeruudella.” Olento loihti Novan ympärille harhakuvan, joka näytti koko maailman sammuvan. Nova tunsi oman valonsa heikkenevän, ja kylmyys alkoi hiipiä hänen paljaisiin varpaisiinsa.
Labyrintti muuttui ja heilahteli Novan jalkojen alla. Hän löysi itsensä Kaikupeilien salista, missä jokainen lasipinta näytti eri version historiasta. Yhdessä peilissä hän näki kuningas Alarikin, joka istui yksin valtaistuimellaan kasvot vihasta vääristyneenä. Kuningas oli tullut petetyksi, ja sen sijaan, että hän olisi rakentanut uutta, hän oli kironnut koko linnan ja sen asukkaat ikuiseen pimeyteen. Nova näki peilistä myös itsensä: jos hän epäonnistuisi, hänen oma tähdistönsä sammuisi ja hänestä tulisi vain yksi vaeltava varjo lisää.
Nova kulki syvemmälle muistojen verkkoon. Hän näki, kuinka Alarik oli kääntänyt selkänsä ystävilleen pienen loukkauksen tähden. Katkeruus oli kasvanut kuin myrkyllinen köynnös, kunnes se oli tukahduttanut kaiken kauniin. ”Hän ei ollut paha”, Nova kuiskasi itsekseen katsellessaan peilikuvaa nuoresta kuninkaasta, joka itki yksin tyhjässä salissa. ”Hän oli vain rikki.” Mutta linnan pimeys ei halunnut ymmärrystä; se halusi, että Nova pelkäisi. Varjovahti ilmestyi uudelleen, tällä kertaa pilkallisena ja suurempana kuin koskaan.
”Katso häntä!” Varjovahti karjui ja osoitti Alarikin haamua. ”Hän tuhosi kaiken, koska häntä satutettiin. Miksi ansaitsisit parempaa? Sinun valosi on vain hetkellinen välähdys tässä ikuisessa yössä.” Nova tunsi epätoivon hiipivän mieleensä. Hänen hiustensa tähdet alkoivat himmentyä yksi kerrallaan. Jos hän uskoisi Varjovahdin sanat, hän menettäisi voimansa ja jäisi vangiksi torniin. Hän sulki silmänsä ja yritti löytää sen pienen kipinän, joka oli saanut hänet lähtemään matkalle kotoaan saakka.
Hän muisti kotinsa tähdet, jotka olivat aina opastaneet matkalaisia ja antaneet toivoa. Nova ymmärsi, ettei Chronos-avainta voinut saada voimalla tai nopeudella. Hän astui ulos peilien keskeltä ja käveli kohti valtaistuinsalia, jossa Alarikin synkkä muisto istui. ”Minä tiedän, miltä tuntuu olla yksin”, Nova sanoi hiljaa, ja hänen äänensä kaikui tyhjässä salissa. Varjovahti yritti hyökätä, mutta Nova ei väistänyt. Hän ei nostanut kättään puolustautuakseen, vaan ojensi sen eteenpäin kämmen avoinna.
Valtaistuinsalissa vallitsi syvä hiljaisuus. Alarikin varjo nousi ylös, ja sen kasvot olivat täynnä vuosisataista tuskaa. Se ei ollut hirviö, vaan väsynyt mies, joka ei osannut päästää irti menneestä. Nova ei nähnyt hänessä vihollista, vaan jonkun, joka tarvitsi lupaa levätä. ”Sinun ei tarvitse kantaa tätä enää”, Nova sanoi lempeästi. ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se ei saa hallita sitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Minä annan sinulle anteeksi sen, mitä teit tälle paikalle.”
Nuo sanat saivat ilman sähköistymään. Varjovahti haihtui savuna ilmaan, ja Alarikin hahmo alkoi pehmentyä. Kuninkaan silmissä välähti hetken ajan helpotus, ja hän mureni valoksi, joka valui suoraan linnan lattian läpi. Sali alkoi täristä, ja lattiasta nousi jalusta, jonka päällä lepäsi Chronos-avain. Se oli lasinen esine, joka sykki lämmintä, kultaista valoa kuin elävä sydän. Nova otti avaimen käteensä ja tunsi, kuinka sen voima virtasi häneen, palauttaen loiston hänen tähdistöhiuksiinsa.
Obsidiaanitorni alkoi muuttua. Musta kivi muuttui läpikuultavaksi kristalliksi, ja vuosisatojen pöly pyyhkiytyi pois valon tieltä. Kirous, joka oli pitänyt linnan vankina, murtui lopullisesti. Nova katseli ympärilleen ja näki, kuinka elävät kuvakudokset alkoivat kutoa uusia, iloisempia tarinoita. Hän oli oppinut, että suurin rohkeus ei ole voittamista, vaan kykyä nähdä tuskan taakse ja antaa anteeksi se, mikä on kerran rikottu. Hänellä oli nyt avain, jolla hän voisi sytyttää kotinsa tähdet uudelleen.
Nova astui linnan korkeimmalle parvekkeelle juuri, kun aurinko alkoi nousta pilvimeren yllä. Linna kylpi taivaallisessa valossa, ja sen tornit kimaltivat kuin timantit aamunkoitteessa. Hän kohotti Chronos-avaimen kohti taivasta, ja sen syke vastasi ylhäällä tuikkivien tähtien kutsuun. Rauha laskeutui maan ylle, ja Nova tiesi, että vaikka historia on täynnä varjoja, tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskaltavat kulkea kohti valoa. Hän hymyili, ja hänen hopeiset silmänsä loistivat kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin.