Tiedätkö sinä, mitä tapahtuu, kun tähdet päättävät tulla maan päälle leikkimään? Silloin syntyy joku Novan kaltainen. Novalla oli hiukset, jotka kimaltivat kuin kaukaiset galaksit, ja puku, joka näytti siltä kuin joku olisi ommellut palasen kesäyön taivasta mekoksi. Kun hän käveli – tai oikeastaan leijui – Whispering Woods -metsässä, hänen taskustaan putoili pientä tähtipölyä. Shhh-shhh-shhh, se suhisi sammalikossa.
Eräänä tiistaiaamuna Nova huomasi jotain kummallista. Maailma näytti kovin... oikeinpäin olevalta. Puut kasvoivat ylöspäin, pilvet lilluivat ylhäällä ja kaikki oli juuri niin kuin aina ennenkin. ”Aika tylsää”, Nova tuumasi ja nyrpisti pientä nenäänsä, joka oli täynnä hopeisia pisamia. Mutta sitten, keskellä pientä aukiota, leijui jokin uskomaton: Glub-lasi. Se oli taianomainen peili, joka ei näyttänyt sinun omia kasvojasi. Ei suinkaan! Se näytti koko metsän ylösalaisin.
Nova kurkisti peiliin ja – hups! – yhtäkkiä nurmikko näytti vihreältä katolta ja pilvet olivat kuin pehmeitä vesilätäköitä, joissa voisi kahlata. ”Tämä on paljon parempaa!” Nova huudahti. ”Miksi ihmeessä me kaikki seisomme jaloillamme, kun voisimme katsella tätä kaikkea toisinpäin?” Ja tiedätkö mitä? Novalla oli idea. Sellainen kutiseva, naurattava ja vähän hupsu idea.
Hän pölläytti vyöllään olevaa pussia, ja stardust-pöly kiisi metsän läpi kuin kutsuvieraslippu. Pian paikalle pörräsi joukko metsän keijuja. Siellä oli Fizzle, joka oli niin nopea, että hänestä näkyi vain sähkönsininen viiva, ja Bloop, keiju, joka oli hieman... kömpelö. Bloop törmäsi usein omiin siipiinsä. ”Tervetuloa Suureen Painovoimaa Uhmaavaan Päälläänseisontakilpailuun!” Nova julisti ja teki ilmassa tyylikkään voltin.
Kilpailu alkoi. ”Bum! Puf! Heh-hee!” kuului aukiolta. Fizzle yritti seistä käsillään, mutta hänen siipensä alkoivat lepättää niin kovaa, että hän sinkoutui kuin purkautuva ilmapallo suoraan pensaikkoon. Bloop taas yritti kääntää itsensä ympäri, mutta päätyi kierimään alas pientä rinnettä kuin pyöreä vadelma. ”Hupsista!” Bloop hihitti ja yritti uudelleen.
Oletko sinä koskaan kokeillut seistä päälläsi? Se tuntuu siltä kuin koko maailma alkaisi hölskyä! Keijut yrittivät nauttia välipalaa, mutta se ei ollut helppoa. Heillä oli mukanaan ylösalaisin-nektarikakkuja, mutta heti kun Bloop avasi rasiansa, kakut eivät pudonneetkaan maahan. Ne putosivat ”ylös” taivaalle! ”Nappaapa ne!” Fizzle huusi, ja keijut jahtasivat kakkusia, jotka leijuivat kohti korkeuksia kuin pienet, makeat untuvikot.
Kaiken tämän metelin keskeltä kuului yhtäkkiä syvä ja kärttyinen ääni: ”Mitä tämä hurlumhei on?” Se oli Grumble-Root, vanha ja pahantuulinen juurihenki. Hän asui maan alla ja rakasti sitä, että asiat pysyivät paikoillaan. ”Te pilaatte minun päiväuneni! Maailman kuuluu olla näin päin, juuret maassa ja latvat ilmassa. Lopettakaa tuo hyppiminen!”
Grumble-Root näytti niin harmistuneelta, että jopa kimaltavat oravat pysähtyivät pureskelemaan pähkinöitään. Mutta Nova ei pelännyt. Hän tiesi, että joskus harmitus johtuu vain siitä, ettei ole nähnyt asioita uudesta kulmasta. Nova otti päästään kuukiviseppeleensä. Se hehkui lempeää, vaaleaa valoa. ”Arvon Grumble-Root”, Nova sanoi pehmeästi, ”katso vain kerran tämän läpi.”
Nova loihti seppeleellään ”Kikatushavainto”-loitsun. Kun Grumble-Root vilkaisi seppeleen läpi, hän ei nähnytkään pelkkää ylösalaisin olevaa metsää. Hän näki, kuinka hassulta hänen omat varpaansa näyttivät, kun ne sojottivat kohti taivasta kuin kymmenen pientä makkaraa jättimäisellä lautasella. Grumble-Rootin maha alkoi hytkyä. Ensin kuului pieni ”hih”, sitten ”hah”, ja lopulta valtava ”HOH-HOH-HOO!”. Hän nauroi niin kovaa, että hän kierähti kokonaan ympäri ja jäi selälleen makaamaan jalat ilmaan.
”Tiedättekö mitä?” Grumble-Root puuskutti naurunsa välistä. ”Taivas onkin itse asiassa aika mukava lattia. Se on niin... sininen ja pehmeä.” Kaikki keijut ja eläimet kellahtivat selälleen ja nostivat jalkansa kohti lehtien lomasta siivilöityvää valoa. He eivät enää yrittäneet väkisin seistä päällään siivet väristen, vaan he antoivat katseensa levätä uudessa maailmassa.
Nova hymyili ja iski silmää hopeisilla silmillään. Hän tajusi, ettei kenenkään tarvinnut seistä päällään koko päivää – se olisi kovin raskasta käsivarsille! Tärkeintä oli muistaa, että maailma muuttuu heti jännittävämmäksi, kun sen uskaltaa nähdä vähän eri tavalla.
Aurinko alkoi laskea, ja metsä täyttyi violetista hämärästä. Keijut olivat väsyneitä mutta onnellisia. ”Tehdäänkö tämä huomennakin?” Bloop kysyi ja haukotteli niin laajasti, että muutama tähti taisi melkein pudota hänen suuhunsa. ”Ehkä huomenna katsomme, miltä maailma näyttää veden alta tai suljetuin silmin”, Nova vastasi.
Ja niin Whispering Woods hiljeni. Grumble-Root nukahti takaisin koloonsa, mutta tällä kertaa hänellä oli pieni hymy huulillaan (ja ehkä yksi varvas edelleen vähän koholla). Nova leijui takaisin pilvien väliin, jättäen jälkeensä vain kimaltavaa pölyä ja lupauksen siitä, että jokainen päivä on uusi seikkailu, jos vain muistaa välillä kääntää katseensa ylösalaisin. Ja juuri niin se kaikki sujui – ihan oikein, ja vähän vinksin vonksin.