Usva kiemurteli Raccoonin jalkojen ympärillä kuin harmaa, kylmä hengitys. Hän kulki läpi Kuiskaavien metsien, missä puut tuntuivat nojaavan toisiaan vasten salaisuuksia jakaen. Raccoon puristi tiukasti kädessään kierteistä puusauvaansa, jonka valoisat syyt loistivat himmeästi pimeässä. Hän oli nuori mutta kokenut vaeltaja, jonka sydämessä asui kummallinen tyhjyys. Hänellä ei ollut varjoa. Se oli kadonnut kauan sitten, jättäen jälkeensä vain hiljaisen kaipauksen ja hämärän tunteen siitä, että jokin tärkeä osa hänestä oli jäänyt matkasta.
Metsä tiheni, ja ilma muuttui raskaaksi. Raccoon tunsi syyllisyyden piston rinnassaan, vaikka hän ei tarkalleen muistanut, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi vain, että jokin menneisyydessä oli särkynyt. Yhtäkkiä, keskellä sakeinta sumua, hän näki jotain kiiltävää. Vanha, hopeareunainen peili nojasi kyhmyistä puuta vasten. Sen lasi oli samea ja sammalen peittämä, mutta se tuntui kutsuvan häntä luokseen. Raccoon nosti kätensä ja pyyhkäisi varovasti vihreän viittansa hihalla peilin pintaa puhtaaksi.
Kun lasi kirkastui, Raccoon henkäisi syvään. Heijastuksessa, suoraan hänen takanaan, seisoi hahmo. Se oli tumma ja ääriviivoiltaan häilyvä, mutta se liikkui täsmälleen hänen tahtiinsa. Se oli hänen kadonnut varjonsa. Varjo ei kuitenkaan pysynyt maassa, vaan se nousi pystyyn peilin sisällä ja painoi kätensä lasia vasten. Se ei näyttänyt pelottavalta, vaan pikemminkin eksyneeltä. Sitten alkoi kuiske. Se ei kuulunut korvilla, vaan tuntui kylmänä väreenä suoraan Raccoonin mielen sisällä.
"Sinä hylkäsit minut", varjo kuiskasi. Ääni kuulosti särkyneeltä lasilta. Se alkoi kertoa tarinaa kaukaisesta yöstä, jolloin Raccoon oli joutunut tekemään vaikean valinnan suojellakseen ystäväänsä. Varjo väitti, että tuona hetkenä Raccoon oli uhrannut osan itsestään ja heittänyt varjonsa pimeyteen pelastaakseen oman nahkansa. Raccoon tunsi vanhan häpeän nousevan kurkkuunsa. Oliko hän todella ollut niin itsekäs? Varjo tuntui tietävän jokaisen epäilyksen, jota Raccoon oli koskaan kantanut vihreän huppunsa alla.
Varjo jatkoi kuiskaamistaan, mutta nyt sen sävy muuttui myrkylliseksi. Se alkoi puhua metsän muista asukkaista. Se väitti, että ystävällinen siili oli vain kateellinen Raccoonin taikasauvasta ja että vanha kettu puhui pahaa hänen selkänsä takana. "Vain minä olen uskollinen sinulle", varjo vakuutti. Raccoon horjahti taaksepäin. Epäilys alkoi itää hänen mielessään kuin rikkakasvi. Hän katsoi sauvaansa, joka oli aina ollut hänen oppaansa, ja se tuntui äkkiä vieraalta ja painavalta kädessä.
Äkkiä metsä ympärillä alkoi elää. Valo ja lehdet pyörteinivät yhteen, ja niiden keskeltä muodostui olento, joka hehkui pehmeää, kultaista valoa. Se oli metsänhenki, Lehvistö, jonka ääni humisi kuin tuuli puiden latvoissa. "Varo, nuori vaeltaja", Lehvistö varoitti. "Tämä peili ei näytä totuutta, vaan se ruokkii katumustasi. Se, mitä näet, on vain pelkosi pukeutuneena muistoihisi. Jos annat sille vallan, se nielee kaiken sen hyvän, mitä olet tähän päivään asti rakentanut."
Raccoon katsoi vuoroin Lehvistöä ja vuoroin peilissä anelevaa varjoaan. Hänen sydämensä takoi vasten hopeista lehtisolkea. Varjo peilissä alkoi itkeä – äänetöntä, mustaa kyyneltä, joka sai Raccoonin tuntemaan itsensä hirviöksi. "Päästä minut takaisin", varjo pyysi. "Voimme olla taas kokonaisia. Sinun tarvitsee vain luopua tuosta sauvasta. Se on vain muistutus velvollisuuksista, jotka painavat sinua. Anna se minulle, niin olet vapaa." Raccoon katsoi puista sauvaansa, joka oli nähnyt jokaisen hänen seikkailunsa.
Raccoon kohotti sauvansa ja katsoi sen valoisia kuvioita. Hän muisti jokaisen kerran, kun sauva oli auttanut häntä kiipeämään jyrkänteen yli tai valaissut tien eksyneelle. Sauva ei edustanut taakkaa, vaan kasvua. Se oli merkki siitä, että hän oli oppinut virheistään. Hän tajusi, että varjo yritti viedä häneltä hänen viisautensa. Menneisyys ei ollut vankila, josta piti paeta, vaan polku, jota pitkin hän oli kulkenut tähän hetkeen.
"Sinä et ole minun menneisyyteni", Raccoon sanoi ääneen, ja hänen äänensä oli yllättävän vakaa. "Sinä olet vain pelko, jota olen kantanut mukanani. Tein virheitä, kyllä, mutta tein ne yrittäessään parhaani. Annan itselleni anteeksi sen, mitä en silloin tiennyt." Peilin sisällä oleva varjo alkoi vääntyä ja venyä, sen kasvot muuttuivat pelkäksi mustaksi aukoksi. Se yritti huutaa, mutta Raccoon ei enää kuunnellut. Hän seisoi suorana, maskin ympäröimät silmät loistaen päättäväisyyttä.
Raccoon ei lyönyt peiliä sauvallaan. Sen sijaan hän laski kätensä peilin kylmälle pinnalle ja sulki silmänsä. Hän hyväksyi sen, että hän oli epätäydellinen, ja juuri siinä hetkessä pelko menetti otteensa. Kuului kimeä särkyvän lasin ääni, joka kaikui läpi koko Whispering Woodsin. Peili ei hajonnut teräviksi sirpaleiksi, vaan se mureni kimaltavaksi pölyksi, joka sekoittui sumuun. Varjon kuiske katosi, ja metsässä vallitsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täydellinen, levollinen hiljaisuus.
Usva alkoi hälvetä, ja ensimmäiset auringonsäteet tunkeutuivat puiden oksien läpi. Lehvistö nyökkäsi Raccoonille ja katosi valon leikkiin. Raccoon tunsi olonsa kevyemmäksi kuin koskaan. Hän oikaisi vihreän viittansa ja huomasi, ettei hän enää tuntenut tyhjyyttä rinnassaan. Hän oli kohdannut pimeimmän puolensa ja selvinnyt siitä vahvempana. Hän ymmärsi nyt, että jokainen meistä kantaa mukanaan varjoja, mutta ne eivät määrittele sitä, minne olemme matkalla.
Kun Raccoon jatkoi matkaansa ulos metsästä, aurinko nousi korkeammalle taivaalle. Hänen jalkojensa juuressa, aivan sauvan kärjen vieressä, liikkui nyt jotain uutta. Se oli pieni, hiljainen ja aivan tavallinen varjo, joka seurasi häntä uskollisesti joka askeleella. Se ei enää kuiskinut vaarallisia salaisuuksia, vaan tyytyi kulkemaan hänen mukanaan kohti uusia seikkailuja. Raccoon hymyili, nosti huppunsa ja astui valoon, valmiina kaikkeen, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.