Olipa kerran – ja on ehkä vieläkin – aivan erityisen lämmin ja vehreä paikka nimeltä Vanhan Tammen puisto. Siellä asui Rex. Jos kuvittelit mielessäsi pelottavan dinosauruksen, jolla on terävät hampaat, olet aivan väärässä! Rex oli nimittäin ystävällisin Tyrannosaurus Rex, jonka voisit koskaan kohdata. Hänellä oli yllään pehmeä, taivaansinisen ja keltaisen raidallinen villapaita, ja hänen jaloissaan loistivat jättimäiset punaiset tennarit. Ne tennarit olivat niin suuret, että niiden nauhat näyttivät paksuilta köysiltä, ja kun Rex käveli, ne sanoivat: ”Narsk, narsk, narsk!”
Rex rakasti rutiinejaan. Joka aamu hän heilautti paksua häntäänsä – viuhti! – ja lähti tarkistamaan puiston leikkipaikan. Mutta eräänä aamuna puistossa kuului kamala ääni. ”Klonks! Räiskis! Puf!” Vanha, ruosteinen liukumäki oli antanut periksi ja lysähtänyt maahan. Oravat ja mäyrät neuvottomina katselivat metallikasaa. ”Voi ei!” huudahti Pip-orava hännänpää väpättäen. ”Missä me nyt leikimme?”
Rex tunsi pienen puristuksen rinnassaan, mutta samalla hän muisti jotain jännittävää. Hänen kotonaan hyllyllä nökötti lasipurkki, joka oli täynnä kiiltäviä kolikoita. Rex oli säästänyt niitä kuukausia! Hänellä oli nimittäin suuri unelma: Mega-Hyppy-tennarit. Ne olivat vielä punaisemmat ja upeammat kuin hänen vanhat kenkänsä. Rex kuvitteli jo, miltä ne tuntuisivat: ”Boin-oing!” Hän voisi loikkia pilvien tasalle ja juosta nopeammin kuin tuuli.
Rex suuntasi kulkunsa kohti kenkäkauppaa, jota piti herra Kilpikonna. Matka oli hidas, sillä herra Kilpikonna ei pitänyt kiireestä. Kun Rex viimein pääsi kauppaan ja veti Mega-Hyppy-tennarit jalkaansa, ne tuntuivat pehmeiltä kuin hattara. ”Vau!” Rex huokaisi. ”Nämä ovat täydelliset. Mitä luulet, pitäisikö minun ostaa ne?”
Mutta juuri kun Rex oli nostamassa kolikkopurkkiaan tiskille, hän katsoi ikkunasta ulos. Hän näki ystävänsä puistossa. He istuivat surullisina rikkinäisen liukumäen ympärillä. Pip-orava yritti kiivetä puun oksalle, mutta se oli liian korkealla pienille jaloille. Rex katsoi hienoja uusia kenkiään ja sitten kolikkopurkkiaan. Hän tiesi, että uusi, upea kiipeilyteline puistoon maksaisi tismalleen saman verran kuin hänen unelmiensa kengät.
Rexin vatsassa tuntui omituinen vääntö. Se oli Päätöksen Vääntö. Toisella puolella olivat upouudet, upeasti kimpoavat kengät – vain hänelle itselleen. Toisella puolella oli yhteinen ilo ja nauru puistossa. Rex mietti: ”Jos minulla on nämä kengät, minä hypin korkealle. Mutta jos puistossa on kiipeilyteline, me kaikki leikimme yhdessä.”
Rex otti syvän henkäyksen, niin että raidallinen paita venyi. ”Herra Kilpikonna”, hän sanoi lempeällä äänellään, ”minä taidankin tarvita jotain muuta kuin kenkiä.”
Seuraavana päivänä puistossa tapahtui kummia. ”Kops, kops! Ruuv-is! Vasar, vasar!” Paikalle saapui rakennusryhmä suuren piirustuksen kanssa. Rex oli antanut kaikki säästönsä puiston kunnostamiseen. Vanhan, ruosteisen romun tilalle nousi valtava, ystävällisen lohikäärmeen muotoinen kiipeilyteline, jossa oli siltoja, renkaita ja turvallisia reittejä kaikille – pienimmälle hiirelle ja suurimmalle dinosaurukselle.
Kun leikkipuisto oli valmis, kuului riemunkiljahduksia: ”Jipii!” ”Katsokaa minua!” Pip-orava viiletti lohikäärmeen häntää pitkin ja Mama Mäyrä nyökkäsi Rexille kiitollisena. Rex itse seisoi vanhoissa punaisissa tennareissaan, joiden nauhat olivat vähän solmussa ja joiden pohjat olivat hieman kuluneet. Mutta tiedätkö mitä? Kun hän katsoi ystäviensä leikkiä, ne vanhat kengät tuntuivatkin yllättäen kaikkein parhailta maailmassa.
Rex tajusi, ettei hän tarvinnut Mega-Hyppyjä ollakseen onnellinen. Hänen sydämensä teki jo nyt suuria hyppyjä ilosta. ”Narsk, narsk, narsk”, sanoivat vanhat tennarit, kun Rex lähti mukaan leikkiin. Ja niin Vanhan Tammen puistossa leikittiin, kunnes aurinko laski, ja kaikki tiesivät, että Rexin suuri sydän oli puiston arvokkain aarre. Ja niin se kaikki kääntyi juuri parhain päin.