Olipa kerran – eikä siitä ole edes kovin kauan – vehreä laakso nimeltään Dino-Puro. Siellä asui eräs varsin erikoinen hirmulisko. Hänen nimensä oli Rex. Mutta älä anna nimen hämätä! Vaikka Rex oli Tyrannosaurus, hän ei ollut lainkaan pelottava. Sen sijaan hän oli tyylikäs tutkija, jolla oli päällään taivaansininen ja sitruunankeltainen villapaita. Ja ne kengät! Rexillä oli jalassaan jättimäiset, kirkkaanpunaiset tennarit, joiden nauhat oli solmittu valtaville, lepattaville ruseteille. Narsk-narsk, kuuluivat kengät, kun Rex loikki pitkin mättäitä.
Eräänä kirpeänä aamuna Rex oli poimimassa harvinaisia saniaisia, kun hän huomasi jotain kimaltavaa. Sinisten saniaisvauvojen keskellä hohtoi hopeinen muna. Se oli kylmä kuin jäävuori! ”Oi ja voi!”, Rex huudahti ja sääti lasejaan. ”Tämä ei ole dinosauruksen muna. Tämä on lohikäärmeen muna, joka on pudonnut vuorilta. Jos se ei lämpene pian, pieni matelija sen sisällä jää uneen ikuisiksi ajoiksi.” Rex tiesi, että hänen oli toimittava. Mutta miten hirmulisko, jolla on lyhyet kädet, voi lämmittää pienen munan?
Hän kantoi munan varovasti luolalaboratorioonsa. Ensin Rex yritti halata munaa pehmeällä villapaidallaan. Mutta voi ei! Villapaita kutitti munaa, ja se alkoi täristä tavalla, joka näytti epämukavalta. Sitten hän kokeili pientä nuotiota, mutta se savutti niin, että Rexin nenä alkoi kutista. ”Atsii! Atsii! Puf!” Rex aivasti niin kovaa, että punaiset tennarit sinkosivat melkein jalasta. ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy”, Rex sanoi ja pyyhki kuononsa hihasuuhun. ”Tähän tarvitaan tiedettä!”
Rex tutki muistiinpanojaan ja laski: lohikäärmeet tarvitsevat tasan 42,5 astetta kuoriutuakseen. Hän rakensi keksinnön, jonka hän nimesi Lämpö-Maatikoksi. Se koostui vanhoista höyryputkista, kiiltävistä kristalleista ja pehmeästä lämpösammalesta. Mutta juuri kun kaikki oli valmista, luolaan puhalsi jäätävä puhuri. ”Uuu-uuu!” huusi tuuli ja sammutti höyrykoneen sytyttimen.
Nyt tuli kiire! Rex tiesi, että rytmi ja liike tuottavat lämpöä. Hän alkoi pomppia! Bam-bum, bam-bum! Hänen suuret tennarinsa iskivät maata, ja hän käytti paksua häntäänsä kuin pumppua puhaltamaan lämmintä ilmaa putkiin. ”Yksi ja kaksi, ja pumppaa!” Rex hihkaisi. Hiki valu kelta-sinisellä villapaidalla, mutta hän ei lopettanut. Hän tanssi tieteellistä tennaritanssia, kunnes koko luola tärisi.
Yhtäkkiä kuuluu pieni ääni: K-tish! K-tish! Rex pysähtyi ja pidätti hengitystään. Munaan tuli halkeama. Sitten kuului pehmeä Puf! Ja sieltä kurkisti pieni, hiilen lailla hehkuva lohikäärmeenpoikanen. Se oli Pip. Pip katsoi Rexin lempeitä, meripihkanvärisiä silmiä, räpytti omiaan ja päästi pienen liekinhajuisen röyhdyksen.
”Sinä onnistuit, Rex!” huusivat laakson kaiut. Rex hymyili niin laajasti, että hänen tähtikuvioinen suomunsa nenänpäässä loisti. Hän ei ollut vain hirmulisko, vaan hengenpelastaja ja tieteilijä. Pip kapusi Rexin leveälle olkapäälle, ja yhdessä he alkoivat suunnitella uutta, automaattista ja huippulämmintä pesää. Ja niin, kiitos uteliaan mielen ja lämpimän sydämen, pienestä lohikäärmeestä ja suuresta t-rexistä tuli erottumattomat ystävykset. Ja se, jos mikä, oli aivan oikein.