Kaukana täältä, paikan ja ajan tuolla puolella, sijaitsi Ikuisen tasapainon laakso. Se oli paikka, jossa tuuli tuoksui jasmiinilta ja joet solisivat kuin lempeä nauru. Siellä asui Shiki. Kuvittele mielessäsi notkea ja vikkelä tyttö, jonka hiukset olivat kuin puhdasta kuutamoa – kimaltavan hopeiset ja pehmeät. Mutta Shikillä oli jotain aivan erityistä: hänen hopeisten hiustensa seasta pilkistivät pehmeät, karvaiset kissankorvat. Ne eivät olleet mitkä tahansa korvat, vaan ne kuulivat sellaistakin, mitä kukaan muu ei voinut aistia. Hänen otsallaan kiilsi metallinen panta, johon oli kaiverrettu yin ja yang -merkki, muistuttaen siitä, että jokaisessa varjossa on valoa ja jokaisessa valossa ripaus pimeyttä.
Eräänä iltana, kun aurinko laskeutui vuorten taakse värjäten taivaan purppuraiseksi, Shikin korvat värähtivät. Ttwitch. Kuuletko sinäkin sen? Se ei ollut tuulen suhinaa eikä puron lirinää. Se oli kuiskaus Pilvien huipulta. Se oli haikea, raskas ja yksinäinen ääni. ”Joku on kadottanut valonsa”, Shiki kuiskasi itsekseen. Hän tiesi heti, mitä tehdä. Hän sitoi indigonsinisen tunikansa vyön tiukalle, tarkisti pienen käärölaukkunsa ja lähti matkaan. Shiki ei pelännyt, sillä hän tiesi, että tasapaino löytyy aina, kun vain uskaltaa kuunnella tarkasti.
Matka oli pitkä ja polku mutkainen. Tip-tap, tip-tap! Shikin ninjasandaalit osuivat maahan kevyesti kuin putoavat lehdet. Pian hän saapui paikkaan, jota kutsuttiin Unohdettujen hymyjen sumuksi. Sumu oli harmaata ja tahmeaa, ja se yritti kuiskailla Shikin korvaan: ”Käänny takaisin, Shiki. Et sinä jaksa perille. Miksi vaivautua?” Mutta tiedätkö, mitä Shiki teki? Hän hengitti syvään – oikein, oikein syvään – ja sormillaan hän kosketti otsallaan olevaa merkkiä. ”Hengitä sisään tyyntä, puhalla ulos epäilys”, hän sanoi hiljaa. Ja kas, sumu alkoi rakoilla! Shikin sisäinen rauha paistoi kuin pieni lamppu, ja hän jatkoi kiipeämistä yhä korkeammalle, missä ilma oli kylmää ja raikasta.
Lopulta hän saapui valtavalle luolalle Pilvien huipulla. Luolan suulla istui jokin suuri ja raskas. Se oli lohikäärme, mutta se ei näyttänyt sellaiselta lohikäärmeeltä, josta olet ehkä kuullut saduissa. Sen suomut eivät kiiltäneet, vaan ne olivat harmaat ja elottomat kuin vanha kivi. Sen nimi oli Lumi. Lumi ei vartioinut kulta-aarretta eikä puhaltanut tulta. Se vain kyyhötti pää painuneena. ”Miksi kuiskaat vuorelle, ystäväni?” Shiki kysyi astuen varovasti lähemmäs. Lumi käänsi valtavaa päätään, ja sen silmät olivat täynnä surua. ”Olen rikki”, lohikäärme huokaisi, ja sen ääni kuulosti siltä kuin kaksi kiveä olisi hiertynyt vastakkain. ”Lohikäärmeillä kuuluu olla kultaa ja timantteja. Minulla ei ole mitään. Olen vain tyhjä ja kylmä.”
Shiki istahti Lumin viereen. Hän ei pelännyt suurta lohikäärmettä, vaan ojensi pienen kätensä ja silitti sen harmaata kuonoa. ”Lumi, kuuntele minua. Luuletko todella, että valosi tulee siitä, mitä omistat?” Lumi nyökkäsi hitaasti. Shiki nauroi hellästi, ja hänen korvansa heilahtivat. ”Ei se niin mene! Valosi on täällä sisällä, mutta se on vain hautautunut kiireen ja murheen alle.” Shiki opetti Lumille jotain, mitä jokaisen ninjan on osattava: miten mieltä ja kehoa rauhoitetaan. ”Vedä ilmaa vatsaan asti kuin täyttäisit ison ilmapallon... ja anna sen tulla ulos... Pufff...”
Juuri kun Lumi alkoi hieman rentoutua, suuri ja kylmä vuoristomyrsky iski huipulle. Viuuh! Kylmä viima yritti jäädyttää lohikäärmeen sydämen lopullisesti. Lumi alkoi täristä. ”Minä en pysty, olen turha!” se huusi. Mutta Shiki päätti toimia. Hän avasi hopeiset hiuksensa, ja ne loistivat kirkkaampina kuin koskaan. Hän sitoi ne symbolisesti Lumin ympärille ”Valon siteeksi”. ”Lumi, älä karju vihalle. Karju sille hyvyydelle, joka sinussa on! Ole ystävällinen itsellesi, juuri nyt!”
Ja silloin se tapahtui. Lumi sulki silmänsä, keskittyi Shikin lämpöön ja laski ulos karjasun – mutta se ei ollut pelottava ääni. Se oli kuin kaunein laulu, jonka olet koskaan kuullut. Se oli laulu itsensä hyväksymisestä. Samalla hetkellä Lumin harmaat suomut alkoivat muuttua. Ne eivät muuttuneet kullaksi, vaan upeaksi, hohtavaksi helmiäiseksi, joka loisti kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän ei tarvinnut kultaa, sillä hän oli itse aarre. Luola täyttyi lämmöstä, ja kylmä myrsky katosi kuin paha uni.
Lumi katsoi itseään ja sitten Shikiä. ”Minä tunnen sen... minä olen lämmin sisältäpäin”, se ihmetteli. Shiki hymyili leveästi ja heilautti häntäänsä, jonka valkoinen pää välkähti. ”Sinä löysit tasapainon, Lumi. Muista, että sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsesi ollaksesi arvokas.” He laskeutuivat vuorelta yhdessä – valtava, kimaltava lohikäärme ja pieni, viisas ninjatyttö. Lumi ei enää asunut yksin, vaan siitä tuli laakson suojelija, joka muistutti kaikkia asukkaita hengittämisen ja kilteyden voimasta.
Ja kun Shiki palasi kotiinsa Ikuisen tasapainon laaksoon, hän kävi levolle omaan pieneen sänkyynsä. Hänen hopeiset kissankorvansa eivät enää kuulleet surullista kuiskausta, vaan onnellisen huminan. Ja niin, pieni ystäväni, kaikki oli taas juuri niin kuin pitikin. Muista sinäkin hengittää oikein syvään, kun tuntuu vaikealta – sinun sisälläsi on aivan yhtä suuri valo kuin Lumilla. Hyvää yötä.