Orizonin kaupunki kimmelsi yleensä kuin jalokivirasia. Sen katuja valaisivat loistavat kukat ja monimutkaiset hammasrataslamput, jotka hyrisivät pehmeää valoa. Spark, energinen haltijatyttö, jonka poskilla oli aina muutama nokiviiru, rakasti noita koneistoja. Hänellä oli kuparinpunaiset hiukset ja vyöllään kaksi hopeista jakoavainta, mutta sydämessään hän kantoi salaista pelkoa. Spark pelkäsi Syvää Pimeyttä, joka odotti kaupungin muurien ulkopuolella. Hän pysytteli mieluiten lamppujen lämpimässä kehässä, missä jokainen ratas ja jousi oli tuttu ja turvallinen, kaukana tuntemattomasta varjojen maailmasta.
Eräänä iltana hiljaisuus laskeutui Orizoniin kuin raskas peitto. Taivaalta lipui alas Varjo-olentoja, mustia ja äänettömiä kuin musteläiskät. Ne eivät rikkoneet mitään, ne vain imivät itseensä kaiken valon. Kukat kuihtuivat harmaiksi ja kello koneistojen hehku sammui. Paniikki levisi pimeillä kaduilla. Spark seisoi verstaansa ovella ja puristi työkalujaan rystyset valkoisina. Hänen suojalasinsa lepäsivät otsalla, mutta niistä ei ollut apua, kun maailma katosi mustaan nieluun. Kaupunki ei tarvinnut nyt korjaajaa, se tarvitsi valoa, jota ei enää ollut.
Spark tiesi, että kaupungin korkeimmalla huipulla sijaitsi Solaris-majakka. Se oli muinainen teknologian ihme, joka oli uinunut vuosisatoja. Vain se voisi karkottaa varjot, mutta tie sinne kulki pimeimpien kujien ja jyrkkien rinteiden kautta. Sparkin jalat tuntuivat lyijynraskailta, ja hänen sydämensä tykitti vasten rintakehää. ”Pelko on vain koneisto, joka on mennyt epäkuntoon”, hän kuiskasi itselleen, vaikka hänen kätensä tärisivät. Hän otti pienen, hiipuvan keskipäivän valoa sisältävän lasipullon vyöltään ja lähti kulkemaan kohti tuntematonta pimeyttä.
Matkalla portille Spark melkein törmäsi valtavaan hahmoon. Se oli Teräsloitsu, kaupungin vahvin vartija, joka yleensä seisoi ryhdikkäänä. Nyt hän kyyristyi muurin varjossa, täysin lamaantuneena. ”En näe niitä, Spark”, vartija kuiskasi ääni väristen. ”Miten voin suojella ketään, jos en näe vihollista?” Spark ojensi kätensä ja tarttui vartijan raskaaseen panssariin. ”Sinun ei tarvitse nähdä voittaaksesi pelon. Seuraa minun jakoavaintani helinää”, Spark sanoi päättäväisesti. Hän ei voinut antaa oman pelkonsa näkyä, kun muut murtuivat.
Heidän joukkoonsa liittyi pian kellaristaan kömpivä Tomu-ukko, iäkäs historioitsija, joka kantoi kainalossaan halkeilevia kääröjä. ”Turhaa vaivaa”, ukko jrisi ääni käheänä. ”Solaris on pelkkää ruostetta ja särkynyttä lasia. Se ei ole syttynyt satoihin vuosiin, eikä se syty nytkään.” Spark ei pysähtynyt väittelemään. Hän tunsi Varjo-olentojen kylmän läsnäolon ympärillään; ne leijuivat lähempänä, houkuteltuina kaupungin hukkaamasta energiasta ja ihmisten pelosta. ”Jos emme yritä, pimeys on jo voittanut”, Spark vastasi ja auttoi vanhuksen ylös portaita.
Nousu Spiralipolkua pitkin oli piinaava. Ilma muuttui kylmäksi, ja Varjo-olennot seurasivat heitä kuin elävät varjot seinillä. Sparkin pieni valopullo himmeni hetki hetkeltä. Teräsloitsu puristi miekkaansa, jolla ei voinut lyödä pimeyttä, ja Tomu-ukko mutisi muinaisia pessimistisiä ennustuksiaan. Spark keskittyi vain askeleihinsa ja hengitykseensä. Hän tunsi majakan kutsun korkealla yläpuolellaan. Se ei ollut vain rakennus, vaan lupaus. Joka kerta kun varjo hipaisi hänen hihansa, hän muistutti itseään siitä, miksi hän oli lähtenyt: ystäviensä vuoksi.
Lopulta he saavuttivat huipun. Solaris-majakka kohosi heidän edessään mustana tornina vasten vielä mustempaa taivasta. Kun he astuivat sisään observatorioon, Sparkin sydän vajoili. Tomu-ukko oli ollut oikeassa yhdessä asiassa: majakan ydin oli pirstaleina. Suuret linssit olivat pudonneet paikoiltaan ja keskuskoneisto oli täynnä pölyä ja hiljaisuutta. Varjo-olennot kerääntyivät tornin ikkunoiden taakse, odottaen viimeisenkin valonkipinän sammumista. Spark laski kätensä kylmälle metallille ja sulki silmänsä, yrittäen hahmottaa koneen sielun pimeydessä.
”Tarvitsemme sytyttimen”, Spark sanoi äänellä, joka ei enää tärissyt. Hän tutki rikkoutunutta ydintä sormillaan. ”Koneisto vaatii puhtaan polttopisteen, jotta se voi vahvistaa valoa.” Hän etsi laukustaan varaosia, mutta sieltä löytyi vain muttereita ja johtoja. Varjot alkoivat virrata sisään rikkoutuneista ikkunoista, kylminä ja nälkäisinä. Teräsloitsu asettui Sparkin eteen kilpineen, antaen tytölle viimeiset sekunnit aikaa työskennellä. ”Tee jotain, pieni mestari!” vartija huusi. Spark tiesi, että perinteiset työkalut eivät nyt riittäisi. Hänen oli käytettävä jotain, mikä oli hänelle kalleinta.
Spark otti päästään rakkaat nahkaiset suojalasinsa. Niiden hienot messinkireunaiset linssit oli hiottu täydellisiksi vuosien varrella. Hän tiesi, että ilman niitä hänen työnsä verstaalla olisi vaikeampaa, mutta hän ei epäröinyt. Hän alkoi purkaa laseja nopein, varmoin sormin. Tomu-ukko seurasi vierestä, kun tyttö asetteli linssit majakan rikkoutuneen sydämen keskelle, rakentaen uudenlaisen polttopisteen. Hän käytti kuparirannekettaan sitomaan osat yhteen. Se oli epätoivoinen viritys, mutta se oli täynnä haltijan kekseliäisyyttä ja palavaa tahtoa.
Kun viimeinenkin osa oli paikallaan, Spark otti esiin valopullonsa. Siellä oli jäljellä vain yksi heikko hehku, kuin nukkuva tulikärpänen. Hän laski sen linssien keskelle. Aluksi ei tapahtunut mitään. Sitten Spark asetti kätensä koneiston päälle ja antoi oman rohkeutensa – sen, joka oli löytynyt pelon keskeltä – virrata työhön. Hän ei enää paennut pimeyttä, hän kohtasi sen. Koneisto alkoi hyristä. Hammasrattaat, joita ei ollut voideltu aikoihin, alkoivat pyöriä valitusta päästäen, ja linssit alkoivat kerätä ja moninkertaistaa pientä valoa.
Yhtäkkiä Solaris-majakka heräsi eloon. Valtava, kultainen valokeila räjähti tornista ja valaisi koko vuorenrinteen. Se ei ollut polttavaa tai tuhoavaa valoa, vaan lämmintä ja pehmeää kuin aamun ensimmäiset säteet. Varjo-olennot eivät haihtuneet olemattomiin, vaan ne vetäytyivät rauhallisesti takaisin tyhjyyteen, ikään kuin valo olisi osoittanut niille tien kotiin. Orizonin kadut alkoivat tuikkia alhaalla, kun kaupungin omat lamput saivat voimansa takaisin majakan pulssista. Teräsloitsu laski kilpensä ja hymyili ensimmäistä kertaa, ja Tomu-ukko pyyhki kyyneleen poskeltaan.
Spark seisoi tornin huipulla nokeen sotkeutuneena ja uupuneena, mutta onnellisena. Hänellä ei ollut enää suojalasejaan, mutta hän näki selkeämmin kuin koskaan. Kaupunki hänen alapuolellaan loisti kuin tähtikenttä, ja pimeys, jota hän oli aina pelännyt, ei tuntunut enää niin uhkaavalta. Hän oli oppinut, että rohkeus ei tarkoittanut pelon puuttumista, vaan kykyä toimia silloinkin, kun kädet tärisevät. Kun aurinko alkoi nousta horisontista, Spark tiesi olevansa valmis mihin tahansa haasteeseen, jonka uusi päivä toisi tullessaan, jakoavaimet valmiina ja sydän täynnä valoa.