Olipa kerran, aivan kuiskaavan metsän reunalla, koira nimeltä Trixi. Trixi ei ollut mikä tahansa koira, vaan berninpaimenkoira, jolla oli turkki kuin pehmeintä mustaa samettia ja rinnassa loistava valkoinen tähti. Tiedätkö, miltä berninpaimenkoira näyttää? Se on kuin suuri, kävelevä ja hengittävä pehmo-olento, jolla on ruskeat nappisilmät ja häntä, joka heiluu kuin hieno herrasmiehen sulka.
Eräänä aamuna ilma teki pienen tempun. Tuuli ei suhistellutkaan tavalliseen tapaan, vaan se sanoi: ”Brrr! Brrr!” ja nipisteli puiden lehtiä. Trixi huomasi, että hänen kaulassaan oleva pieni messinkinen kello kilisi hauskasti: Kling-klang! Kling-klang! Trixi rakasti kylmää, koska hänen paksu ja silkkinen turkkinsa piti hänet lämpimänä kuin villainen viltti. Mutta sitten hän kuuli jotain muuta. Kaukaa metsän siimeksestä kuului pieni, värisevä ääni: ”Tsiu-tsiu-tsii... tsiu...?”
Trixi kallisti päätään. Hänen tuuheat, kuparinväriset kulmakarvansa tanssivat ylös ja alas. Kuka siellä mahtoi palella? Trixi lähti matkaan. Hän ei juossut raskaasti, vaan tassutteli rytmikkäästi ja kevyesti: Töps-töps-töps! Pian hän saapui Hopea-aukiolle. Se oli paikka, jonne aurinko unohti paistaa. Siellä kaikki oli huurteen peitossa, ja ilmassa leijui harmaa ja jäätävä Pakkas-Sumu. Viuuh! sanoi sumu ja yritti purra Trixin korvia.
Aukiolla Trixi näki surullisen näyn. Pip-sinitiainen istui jäisellä oksalla, ja sen siivet olivat niin kohmeessa, ettei se jaksanut lentää. Rouva Piikkisen varpaat olivat aivan jäässä, ja hän oli kiertynyt tiukalle pallolle pensaan alle. Pieni Hiirulaisperhe nökötti toistensa kainalossa kolossaan ja hampaat tekivät: Tik-tik-tik-tik!
”Hoi, ystävät!” Trixi sanoi matalalla ja lempeällä äänellä. Hän tiesi, että hänen suuri kokonsa voisi säikyttää pienet eläimet. Siksi hän alkoi soittaa kelloaan rytmikkäästi. Kling-klang, lämmin koti! Kling-klang, pehmeä peti! Hän heilutti häntäänsä niin hitaasti ja rauhallisesti, että se näytti keinuvalta pilveltä.
Arvaapa, uskalsivatko eläimet tulla lähemmäs? Ensin tuli Pip-sinitiainen. Se pyrähti ja laskeutui suoraan Trixin mustalle, silkkiselle selälle. ”Oih, täällä on kuin uuninpankolla!” Pip sirkutti. Sitten rouva Piikkinen mönki esiin ja hautasi paleltaa tassunsa Trixin paksun tassukarvoituksen sisään. Lopulta pienet hiiret uskaltautuivat ulos kolostaan ja mönkivät Trixin valkoisen rintatähden kohdalle. Se tähti oli kaikkein lämpimin paikka maailmassa.
Mutta Pakkas-Sumu ei tykännyt tästä. Se suuttui ja puuskutti: Puuh! Se yritti puhaltaa eläimet pois Trixin turkista. Trixi ei kuitenkaan hätkähtänyt. Hän seisoi tukevana ja voimakkaana kuin vuori. Hän veti syvään henkeä ja puhalsi valtavan, lämpimän koiranhenkäyksen: HUFFF-PUHHH!
Ja tiedätkö mitä tapahtui? Kun Trixin rakkaus ja lämpö kohtasivat kylmän ilman, Pakkas-Sumu alkoi sulaa. Se muuttui pieniksi, kimalteleviksi kastepisaroiksi, jotka kimaltelivat kuin timantit metsän pohjalla. Trixi kävi makuulle ja levitti turkkinsa kuin suuren, pehmoisen maton. Kaikki metsän asukkaat saivat nukkua päiväunet maailman lämpimimmässä paikassa.
Kun aurinko lopulta löysi tiensä Hopea-aukiolle, se ei löytänyt enää pelkoa tai kylmyyttä. Se löysi suuren, hymyilevän berninpaimenkoiran, jonka ympärillä kaikki olivat onnellisia. Trixi tiesi nyt, että hänen turkkinsa ei ollut tarkoitettu vain hänelle itselleen, vaan se oli liikkuva koti kaikille, jotka tarvitsivat ystävää.
Ja niin siinä kävi, että Hopea-aukiosta tuli metsän lämpimin paikka, ja Trixi palasi kotiin häntä iloisesti heilahdellen. Ja kun ilta tuli, hän nukahti omaan petiinsä tietäen, että ystävällisyys on voima, joka voi muuttaa minkä tahansa sään.
Ja se tarina oli siinä – lämmin kuin koiran tassu.