Aurinko paistoi kirkkaana maatilan yllä, kun Zoe kiristi ruskeiden nahkasaappaidensa nauhat. Hän oli päättänyt voittaa tänään heinäpaalien pituushypyn kultamitalin! Zoe veti syvään henkeä, juoksi kovaa ja – boing! – hän lensi upeassa kaaressa ilmassa. Hänen platinanvaaleat lettinsä heiluivat vauhdista. Zoe kuvitteli jo kaulaansa kiiltävän keltaisen nauhan, mutta yhtäkkiä jokin keskeytti hänen harjoituksensa. Suuri ja pörröinen vuohi seisoi keskellä hyppykenttää tuijottaen häntä tuimasti.
Tuo vuohi oli nimeltään Jörö, ja se oli koko tilan itsepäisin eläin. Jörö ei halunnut kenenkään hyppivän sen lempiheinien yli. Aina kun Zoe yritti ottaa vauhtia, Jörö astui eteen ja päästi kovaäänisen ”MÄÄ!” -huudon. Zoe yritti kiertää toiselle puolelle, mutta Jörö seurasi häntä. ”Kuule Jörö, tämä on minun harjoitusrätani”, Zoe sanoi ja pyyhki hien pisamia täplittämältä nenältään. Mutta Jöröllä oli omat suunnitelmansa päivän varalle.
Zoe päätti yrittää vielä kerran. Hän kiihdytti vauhtiin, mutta juuri kun hän oli ponnistamassa, Jörö pukkasi heinäpaalia sarvillaan. Paali vyöryi sivuun, ja Zoe mätkähti pehmeään multaan – tömps! ”Se oli huijausta!” Zoe huudahti noustessaan ylös. Jörö vain virnisti ja siirsi toistakin paalia kauemmas. Zoe huomasi, että Jörö kampitti hänet tahallaan. Miten kukaan voisi voittaa kultamitalin, jos kilpailun säännöt muuttuvat kesken kaiken?
Zoe istui alas ja mietti hetken. Hän tajusi, ettei voittaminen tuntunut miltään, jos peli ei ollut reilua. Hän kaivoi farkkuhaalariensa taskusta kiiltävän hopeisen pillin ja puhalsi siihen kovaa: PIIIIIP! Jörö säpsähti ja pysähtyi paikoilleen. ”Lopeta, Jörö!” Zoe sanoi tiukasti mutta ystävällisesti. ”Urheilu on hauskaa vain silloin, kun kaikki noudattavat samoja sääntöjä. Jos sinä huijaat, peli menee pilalle meiltä molemmilta.”
Jörö näytti hieman häpeissään olevalta ja laskivat sarvensa alas. Zoe selitti, että reilu peli tarkoittaa sitä, että annetaan kaikille mahdollisuus yrittää parhaansa. ”Mitä jos meillä olisi oikea kilpailu?” Zoe ehdotti. ”Minä toimin ensin tuomarina ja katson, kuinka pitkälle sinä osaat hypätä ilman huijausta.” Jörön silmät kirkastuivat. Se ei ollutkaan ajatellut, että se voisi itsekin osallistua pelkkään katsomisen sijaan.
Zoe asetti heinäpaalit suoraan riviin ja puhalsi pilliin merkiksi. Nyt oli Jörön vuoro! Vuohi otti hurjan vauhdin ja loikkasi korkealle ilmaan – viuh! Se laskeutui suoraan neljälle jalalleen ja näytti todella ylpeältä. Sitten oli Zoen vuoro. Jörö pysyi kiltisti paikallaan ja kannusti häntä hiljaisella määkäisyllä. Zoe juoksi, ponnisti ja teki elämänsä pisimmän hypyn. Se oli täydellinen suoritus, koska kukaan ei siirtänyt maalia.
Kilpailun päätteeksi Zoe otti keltaisen nauhan ja sitoi sen kaulaansa mitaliksi. Hän kuitenkin leikkasi nauhasta pienen palan ja antoi sen Jörölle palkinnoksi hyvästä urheiluhengestä. Yhdessä he kiipeivät korkeimman heinäpaalin päälle syömään mehukkaita omenoita. Jörö ei ollut enää yhtään jörö, vaan se puski Zoeta hellästi päätään vasten. Reilu peli oli tehnyt heistä molemmista voittajia ja, mikä parasta, hyviä ystävyksiä.