Oli kerran pieni ja ystävällinen lohikäärme nimeltä Zog. Zog oli väriltään aivan ihana, kirkkaan smaragdinvihreä, ja hänellä oli pikkiriikkiset siivet, jotka suhisivat kuin saippuakuplat. Zog asui kimaltelevassa luolassa, jossa oli pehmeä sammalpeti. Eräänä iltana, kun kuunvalo kurkisti sisään, Zog katseli itseään ja mietti: ”Hmm, vihreä on ihan kiva, mutta olisinko minä upeampi jossain muussa värissä?”
Hän huomasi luolan nurkassa erikoisen esineen. Se oli Monien Värien Peili! Zog tallusti peilin luo pömppövatsa hyllyen ja töppäsi peilin pintaa kynnellään. ”Zing!” Peili välähti, ja hupsis! Zog muuttui tulenpunaiseksi kuin paloauto. ”Vau!” Zog huudahti ja yritti ottaa uniasennon. Mutta punaisena hänestä tuntui aivan liian energiseltä. Hän halusi vain juosta ja pomppia. ”Ei, ei, tämä väri on liian kuuma nukkumiseen”, Zog sanoi ja heilautti häntäänsä.
Zog kosketti peiliä uudestaan. ”Pop!” Nyt hän muuttui kirkkaan lilan väriseksi, ja hänellä oli keltaisia palleroita ympäri kehoa. Hän näytti aivan syntymäpäiväilmapallolta! Zog katseli itseään ja yritti kikatusta pidätellen mennä maata. Mutta aina kun hän katsoi häntäänsä, häntä alkoi naurattaa. ”Hi-hi-hii! En minä voi olla vitsikäs ilmapallo, kun pitäisi nukkua”, Zog tuumasi. Arvaatko, mitä hän kokeili seuraavaksi?
”Puf!” Zog muuttui jäänsiniseksi. Hän näytti hienolta, mutta yhtäkkiä häntä alkoi palella. ”Brrr!” hampaat kalisivat. Sitten tuli auringonlaskun oranssi, mutta se oli niin kirkas, että Zog luuli olevansa yhä keskellä päivää. Zog huokaisi ja katsoi peiliin hieman surullisena. Hän oli kokeillut kaikkia sateenkaaren värejä, mutta mikään niistä ei tuntunut oikealta. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kovin hämmentyneeksi.
Zog katsoi peiliä vielä kerran ja toivoi hiljaa: ”Haluaisin olla taas vain minä.” Peilistä kuului pehmeä ”Sshhh...”, ja hitaasti, kuin lempeä sumu, värit alkoivat haihtua. Zogin suomut alkoivat taas loistaa tuttua, rauhoittavaa smaragdinvihreää. Hän katsoi vatsaansa, hän katsoi pieniä sydämenmuotoisia suomujaan olkapäällä ja huokaisi helpotuksesta.
Zog ymmärsi nyt jotain tärkeää. Hänen vihreä värinsä oli pehmeän sammaleen väri, hiljaisen metsän väri ja turvallisen peiton väri. Se oli maailman paras väri nukkumiseen. Zog kapusi pehmeään petiinsä, kietoi häntänsä ympärilleen ja tunsi olonsa kotoisaksi omissa suomuissaan. Hänen pienet siipensä lopettivat suhinan ja asettuivat lepoon. Ja niin, pieni vihreä lohikäärme sulki silmänsä ja nukahti sikeään, vihreään uneen. Ja niin kävi, että kaikki oli juuri niin kuin pitikin.